Ei ole kahta samanlaista viisviitosta

Useimmat luokkamme veneet ovat yksilöllisesti suunniteltuja ja rakennettuja toisin kuin massatuotantoveneet. Veneiden väliset erot johtuvat pyrkimyksestä luoda entistä nopeampia ja suorituskykyisempiä veneitä, mikä osittain selittää viisviitosten suosion. Jokainen uusi design tuottaa pieniä mutta tärkeitä muutoksia runkoon, istuma-aukkoon, fokkaan ja muuhun. Jatkuva kehitys on luokalle ominainen piirre.

Alun perin veneissä oli peräsin kölin jatkeena ja runko muistutti vanhojen J-veneitten runkoa. Ensimmäinen merkittävä muutos oli puumaston korvaaminen alumiinimastolla. Maston mitoitus säilyi entisenä, jotta vanhoilla puumastoilla purjehtivat veneet säilyttäisivät kilpailukykynsä.

Kuusikymmenluvun loppupuolella venesuunnittelu otti huomattavia kehitysaskelia eteenpäin, josta ansio lankeaa suunnittelijoille kuten Olin Stephens, Britton Chance ja Ben Lexcen. Viisviitosissa tämä johti jaettuun lateraalipintaan ja peräsimen siirrettiin erilleen kölistä. Tämä johti radikaaleihin muutoksiin rungon muotoilussa ja avasi uusia mahdollisuuksia kehitykselle. Veneet tulivat helpommin käsiteltäviksi ja niissä oli edeltäjiinsä verrattuna pienempi märkäpinta.

Rakennetapa muuttuu

Lujitemuovin läpimurto muutti veneen teknistä rakennetta merkittävästi. Uudella materiaalilla olisi ollut mahdollista tehdä veneistä kevyempiä, mutta luokkamääräyksen ansiosta säilyi luokan veneiden yhdenmukaisuus.

Olympiastatuksen poistuminen 1970 ei estänyt luokan kansainvälistä kehitystä. Australiassa rakennettiin ensimmäisenä lujitemuovirunkoja, mutta pian Sveitsissä ja Yhdysvalloissa rakennettiin pieniä sarjoja epoksista ja lasikuidusta.

1980-luvulla skeptikot epäilivät luokan kehityksen pysähtyneen, kun uudet designit alkoivat näyttää samalaisilta. Kevlarin ja muitten komposiittimateriaalien käyttäminen purjeissa osoitti epäilyksen vääräksi.

1990-luvun alussa uuden sukupolven venesuunnittelijat, kuten Sebastian Schmidt, Philippe Meier ja Doug Peterson, antoivat luokkaan uutta tuulta suunnittelemalla uudestaan monia muuttujia ja optimoimalla pienimmät yksityiskohdat. Tuloksena oli nopeampia ja monikäyttöisempiä rakenteita, johon saatiin tutkimus- ja kehitystuloksia Americas Cup -veneistä. Projektipohjainen suunnittelutapa johti venesuunnittelijat, purjeentekijät ja rakentajat yhteen saman katon alle kun taas kipparit ja miehistöt alkoivat kehittää veneen ja purjehtimisen ergonomista optimointia.

Klassikkojen paluu

Puolivälissä 1990-lukua luokka astui kehityksessä askeleen eteenpäin, kun USA:n Harry Melgesin ehdotus hiilikuitumastosta hyväksyttiin.

Samalla kun luokan kehitys jatkui high-tech- ja entistä suorituskykyisempiin veneisiin, nähtiin myös klassikkoveneitten paluu. Italian, Hollannin, Ranskan, Saksan ja Suomen klassikkolaivueet kohtasivat jälleen kansainvälisissä regatoissa ja luokka vastasi kasvavaan kiinnostukseen vanhoihin perinteisiin veneisiin ja loi näille oman erillisen sarjan.

Tähän uusien venekonstruktioiden ja klassikkoveneiden väliin jäi leveä kuilu vuosien 1970 ja 1990 välillä rakennetuista veneistä, jotka olivat nopeampia kuin klassikot mutta eivät olleet niin suorituskykyisiä kuin uusimmat veneet. Näin luotiin uusi ryhmä, jota kutsutaan nimellä "evoluutio".

Tämä lyhyt historiikki osoittaa, että luokkamme pystyy vastaamaan erilaisiin haasteisiin: suorituskykyyn, eleganssiin ja hintaan.

Tee valintasi!

Klassikko

Klassikkoveneet on rakennettu vuosien 1949 ja 1969 välillä ja tämän aikakauden veneitten lukumäärä on noin 650.
Ensimmäinen vesillä ollut suomalainen klassikko oli Inga-Lill 38 (L2), myöhemmin nimellä Bloss. Suomalaisista suunnittelijoista voi mainita Gösta Kyntzellin, Jarl Lindblomin ja C-O Granfeltin. Ulkomaisista suunnittelijoista suomalaisia veneitä ovat suunnitelleet mm. Arvid Laurin, Raymond Hunt, A. E. Luders, Bjarne Aas ja Olin Stephens.

Suomessa rakennettiin Helsingin Olympialaisten innoittamana monta hienoa klassikkoa: kahdessa vuodessa valmistui peräti 13 viisviitosta. Olympiakarsinnat voitti HSS:n Gullvinge (L1), mutta olympiakomitea päätti ottaa olympiaveneeksi NJK:n veneen Teresita (L10).

Klassikkoveneitä on runsaasti säilynyt ympäri maailmaa. Kansainvälisissä regatoissa klassikkoveneitä on aktiivisesti purjehtinut Alankomaista, Italiasta, Itävallasta, Ranskasta, Saksasta, Suomesta ja Sveitsistä. Kiinnostus klassikkoveneisiin on nopeasti kasvanut ympäri Eurooppaa ja hienoja hyvin säilyneitä veneitä on myynnissä tasaisesti.

Suomessa klassikkoveneitä on säilynyt runsaasti ja osa niistä on myöhemmin ruffattu retkikäyttöön. Klassikkoveneen voi hankkia edullisesti, mutta usein saa varautua korjauksiin joka on osa huvista. Hankkimalla klassikkoviisviitosen saa samalla omakseen osan veneilyn kulttuurihistoriaa.

Evoluutio

Evoluutioluokkaan kuuluvat veneet, jotka on rakennettu vuoden 1970 jälkeen mutta ennen vuotta 1990. Olympiastatuksen menettämisen jälkeen hyväksyttiin sääntö joka sallii jaetun lateraalipinnan. Evoluutioveneen runko on selvästi erilainen kuin klassikossa. Peräsin on erillään kölistä. Runko on matalampi ja märkäpinta paljon pienempi. Sen ansiosta veneistä tuli nopeampi etenkin avotuulilla ja ne nousevat ylemmäs tuuleen.

Lujitemuovin yleistyminen vaikutti paitsi kevyempiin veneisiin (1750 kg) myös muutoksiin kansilayoutissa ja istumalaatikossa. Evoluutioveneitä on tehty runsaasti myös puusta laminoimalla. Masto on näissä veneissä alumiinia ja melko raskas vanhan säännön takia. Suorituskyvyn kannalta veneissä ei ole suurta eroa moderniin veneeseen. Hyvällä miehistöllä ja hyvillä purjeilla voi evoluutiovene menestyä hyvin suuressa laivueessa.

Moderni

Useimmat veneistä on suunnitellut Britton Chance Jr ja Ben Lexcen. Suomessa ensimmäinen evoluutiovene oli Patricia (L30), jonka suunnitteli Hans Groop HSS:n toimeksiannosta haastajaksi Kultapokaalikilpailuun 1979. Vuonna 1985 valmistui saman suunnittelijan Helena, jolla Tom Jungell voitti ensimmäistä kertaa pokaalin Suomeen. 1987 Kultapokaalin voitti Tre Gubbar eli Jussi Gullichsen, Peter Fazer ja Robert Mattson
Moderniin luokkaan kuuluvat veneet jotka on rakennettu vuoden 1990 jälkeen.

Uusimpien veneiden suunnittelussa on hyödynnetty America's Cupista kertynyttä tietoutta. Runkolinjat on venytetty maksimiin, köli on muuttunut hyvin pieneksi ja se on saanut peräänsä trimmievän. Samalla peräsimen pinta-alaa on suurennettu vastapainoksi kolin pienentämiselle. Kilparadalla huomaa uudempien veneiden nousevan pikkuhiljaa ylemmäksi kuin vanhemmat veneet. Hiilikuitumasto, joka sallittiin luokassa 1996, on nykypäivää uusissa veneissä.

Suunnittelua koskevat säännöt ovat edelleen aivan samat kuin ne jotka olivat voimassa klassikko- ja evoluutioluokan aikaan. Miksi siis vuosi 1990 on rajana moderneille veneille? Sinä vuonna suunnittelussa tapahtui suuri läpimurto, kun Sveitsissä laskettiin veteen Chlika-Chlika SUI-169. Sebastien Schmidtin ja Philippe Meierin suunnittelemaan veneeseen symbolisoituu radikaali muutos suunnittelussa ja ajattelussa. Runko oli eri mallinen mihin oli totuttu, kölissä oli evät ja trimmievä ja yksityiskohtiin oli kiinnitetty suurta huomiota. Vene on voittanut useamman maailmanmestaruuden.

Suomessa moderneja veneitä on ollut useita: Sindbad FIN-36 (paloi Hollannissa), Carmen FIN-37, Zorina FIN-38, Dodotoo FIN-40, Addam-Addam FIN-42, Kandoo FIN-44, Addam3 FIN-47 ja Addam4 FIN-49.